Hamulan talojen historiaa

Tähän on koottu Hamulan kylän kantatilojen historiaa 1800-luvun alkupuolelta 1900-luvun alkupuolelle. Ensin on kuvattu lyhyesti Hamulan viisi kantatilaa: Nuottaniemi, Härkölä, Tuhkulanmäki, Kartanoaho ja Launonpelto. Tarkemmat tiedot ovat kustakin pdf-liitteenä. Toiseksi on yleistä tietoa maatiloja ja asukkaita koskevista nimityksistä. Lopuksi on kuvattu lähteet. Liitteenä on lista ruotsinkielisistä nimistä ja niiden suomennoksista.

Tiedot on koonnut ja kirjoittanut Riitta Karvonen. Mikäli huomaatte korjattavaa tai haluatte muuten kommentoida tekstejä, voitte laittaa palautetta kyläyhdistyksen sivujen kautta.

1 Hamulan kylän kantatilat

Hamula n:o 1 eli Nuottaniemi oli 1800 luvun alkaessa kruunun omistama 7/16 manttaalin vääpelin virkatalo. Nuottaniemen arentimies eli vuokraaja oli Petter Johan Schatelovits, hänen jälkeensä vävy Esaias Lööf ja tämän kuoltua Lööfin vaimo Ebba Schatelovits. Kun Schatelovitsien vuokrasopimus loppui 1839, uudeksi arentimieheksi tuli taloa lampuotina viljellyt Jaakko Ryhänen vuoteen 1858 asti. Ryhäsen jälkeen arentimiehenä oli lyhyitä aikoja Pekka Piskonen, Gabriel Muttilainen sekä Kalle Juho Kurki. Vuoden 1873 henkikirjasta eteenpäin arentilainen oli Gabriel Muttilaisen perikunta, vuosina 1882-84 Kalle Muttilainen ja vuodesta 1885 eteenpäin Kallen leski Leena Leskinen aina vuoteen 1903 saakka, jolloin arentimieheksi vaihtui poika Antti Muttilainen. Hän oli arentimiehenä ainakin vuoteen 1923 saakka.

Hamula n:o 2 eli Härkölä (Härkälä) oli 1800-luvun alkaessa 7/16 manttaalin ratsuväen palkkatalo, josta 2/3 osuus kuului Heikki Härkösen perikunnalle ja 1/3 osuus Hesekiel Härköselle. 1820-luvun alussa Heikki Härkösen vanhimmat pojat Heikki ja Daniel jakoivat perikunnan maat puoliksi niin, että kumpikin sai 1/3 osuuden. Heikki Heikinpoika Härkösen maita alkoi 1820-luvun puolivälissä viljellä vävy Aatami Summanen ja häneltä osuus siirtyi 1830-luvun lopulla Hamula 3:n Juho Kurjelle. Juhon poika Juho Heikki Kurki viljeli maita 1860-luvun puolesta välistä alkaen. 1886 isännäksi tuli hänen vävynsä Paavo Luukkonen. Daniel Heikinpoika Härkösen osuuden isännäksi nousi Danielin jälkeen poika Juho. Juhon kuoltua 1860-luvulla perikunta leskiemäntä Anna Auvisen johdolla viljeli tilaa 80-luvunloppupuolelle, jolloin tämänkin osuuden maat siirtyivät Paavo Luukkosen hallintaan. Paavo Luukkonen isännöi kumpakin tilaa vuoteen 1908, jolloin Aktiebolaget V. Gutzeit Co osti kummankin tilan. 1923 toisella tilalla oli lampuotina August Närhi ja toisella Kalle Maljanen. Hesekiel Härkösen osuus siirtyi vävy Kustaa Kietäväiselle. Kustaa Kietäväisen vanhimman pojan kuoleman jälkeen 30-luvun alkupuolella isännäksi tuli pojan lesken uusi mies Juho Piskonen ja hän viljeli maita 50-luvun lopulle, jolloin Kustaa Kietäväisen pojasta Juho Kietäväisestä tuli isäntä. Juhon kuoltua perikunta hallitsi maita 1880-luvun lopulle. Poika Pekka tuli tilan haltijaksi 1886. Hän osti puolet osuudesta perintötilaksi 1885 ja toisen puolen 1889. Tila sai nimen Mansikkamäki. 

Hamula n:o 3 eli Tuhkulanmäki (Tuhkalanmäki). Vuonna 1800 tilan isäntänä oli Lauri Ikäheimoinen. Hän hoiti isännyyttä 1830-luvulle saakka, jolloin isännäksi vaihtui poikapuoli Juho Kurki, joka osti tilan verotilaksi vuonna 1854. Juho Kurjen poika Juho Heikki tuli isännäksi 1860-luvun alussa. Hän oli hankkinut osuuden Hamula 2:sta ja asui siellä. 1870-luvulta alkaen Tuhkulanmäkeä viljelivät lampuotit. Juho Heikin kuoltua 1890-luvun alussa uudeksi isännäksi tuli vävyi Paavo Luukkonen. Hänkin asui Hamula 2:ssa. Hänellä oli lampuotina Pekka Manninen. Pekan kuoleman jälkeen lampuotina jatkoi poika Otto ja vuodesta 1910 eteenpäin poika Oskari. 1908 Tuhkulanmäen tila siirtyi Aktiebolaget W. Gutzeit & Co:n omistukseen. Oskari Manninen oli tilalla lampuotina vielä vuonna 1923.

Hamula n:o 4 eli Kartanoaho. 1800-luvun alkaessa tila oli jaettu kahteen 5/32 manttaaliin osuuteen, joilla osakkaina olivat Juho ja Heikki Kotro. Juhon osuuden isänniksi päätyivät 1820-luvulla pojat Hannu ja Juho. Näistä Hannu toimi isäntänä 1850-luvun loppupuolelle, jolloin isännäksi tuli poika Elias. Osuus siirtyi 1870 Kalle Kurjelle ja tältä 1884 vävy Paavo Luukkoselle, joka lunasti tilan verotilaksi. Juhon osuutta viljeli Juhon jälkeen vävy Tuomas Lind, jolta osuus siirtyi 1870-luvulla Matti Haikoselle. Haikosen kuoltua puolet maista siirtyi 1880-luvun puolivälissä perikunnalta Salomon Kotron perikunnalle ja toinen puolikas 1900 Paavo Kurjelle. Nämä osuudet saivat nimen "Kaija". 1800-luvun alkaessa Heikki Kotron hallussa olevaa puolikasta viljeli Heikki Luukkonen, joka oli nainut Heikin pojan Antin lesken. Osuus siirtyi 1836 Hannu Kotron pojalle Salomon Kotrolle. Salomon kuoli 1880-luvun alussa ja perikunta hankki asuinsijakseen puolet Haikosen osuudesta.Entisten maiden haltijaksi tuli Abram Sonninen ja hänen jälkeensä 1890-luvulla Kaapriel Pasanen. Tämä hankki tilan verotilaksi kiinnekirjalla 1890. Hän myi osuutensa 1900-luvun alussa Paavo Luukkoselle, jolta se päätyi 1908 Aktiebolaget W. Gutzeit C o:n omistukseen. 1923 tilalla oli lampuotina Kalle Vihavainen. 1908 Pekka Kietäväinen osti sekä Paavo Kurjen että Salomon Kotron perikunnan tilat ja tämä Kaijan tila, joka oli 1/4 Hamula 4:n maista, oli hänellä vielä 1923.

Hamula n:o 5 eli Launonpelto (Launanpelto). Vuonna 1800 yhtä kolmattaosaa tilasta viljeli Adam Lindströmin väki ja kahta kolmattaosaa Sigfrid Helpin lesken väki. 1800-luvun alussa maat alkoivat siirtyä Helpeiltä Lindsträmeille ja 1817 henkikirja kirjasi koko tilan Kalle Linströmin hallintaan. 1820-luvun vaihteessa tila sai nimen Launonpelto. 1834 Kalle Fredrik Lindström lunasti tilan verotilaksi. Talolliseksi vaihtui 1800-luvun puolen välin jälkeen Lindsträmien vävy Edvard Kianstén. 1915 Aapeli ja Pekka Huttunen ostivat tilan Kiansteneilta ja Huttusen suvulla se on edelleen.

2 Maatiloja ja asukkaita koskevia nimityksiä

Maaseudun tilat

Vanhat kantatilat jaettiin omistus- ja käyttöoikeuden mukaan perintötiloihin, kruununtiloihin ja rälssitiloihin. Etenkin 1800-luvun loppupuolella kruununtiloja alettiin lunastaa perintötiloiksi, kun hinta pudotettiin kolmen vuoden verokertymäksi ja puutavaran myynti lisääntyi sekä yleinen varallisuustaso nousi.

Perinnöksiostojen lisäksi maan omistajien määrä kasvoi talojen osittamisen kautta. Talojen jakamista määräosiin osakkaiden kesken helpotettiin 1864 siten, että talonosan tuli taata elanto kolmelle täysikasvuiselle asukkaalle entisten viiden sijasta. Samana vuonna myös lohkominen ja palstoittaminen eli määräalan erottaminen talosta tehtiin mahdolliseksi. Osittamisen
seurauksena lähes kaikki vanhat maakirja- eli kantatalot hajosivat vähitellen talonosiksi eli tiloiksi, talonsavuiksi, kuten entisajan asiakirjoissa sanottiin. Puumalassa talonsavuja oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa jo noin kolme kertaa enemmän kuin talonnumeroita. Lähes yhtä paljon oli taloihin ja tiloihin kuuluvia vuokraviljelmiä eli "torpansavuja" sekä "muita savuja", joista viimeksi mainituilla tarkoitettiin lähinnä mäkitupia ja pieniä palstatiloja.

Torppa oli "määrätty maatilan alue, joka maanviljelyksen harjoittamista varten vuokralle annetaan ja on varustettu siihen tarkoitetuilla rakennuksilla tai aiottu niitä varustettavaksi". 

Lampuotitila oli "vuokralla oleva, maanviljelykseen käytettäväksi aiottu manttaaliin pantu tila, joka hallintonsa puolesta on päätalon alainen" . Tilastoissa lampuotitilat sisältyivät ennen vuotta 1909 yleensä torpansavuihin, koska lampuotitilojen vuokraajien asema oli käytännössä sama kuin torppareiden. Lampuotitiloja olivat mm. entiset sotilasvirkatalot ja tukkiyhtiöiden haltuun joutuneet tilat, jotka oli jätetty vuokraviljelijän hoitoon.

Mäkitupa-alue oli "maa-ala, joka annetaan vuokralle maanviljelys- tai teollisuusväestöön kuuluvan taikka muun taloudellisesti samanvertaisen henkilön tai perheen asunto-alueeksi".

Arenti kuvaa sellaista oikeussuhdetta, joka syntyy, kun joku antaa vuokrasopimuksen tai muun sopimuksen perusteella toiselle määräajaksi ja määräehdoilla nautinta- ja käyttöoikeuden maahan, metsästykseen tai johonkin muuhun. Arenti tarkoittaa myös sitä korvausta, joka sopimuksen mukaan on suoritettava tällaisesta oikeudesta.

Rustholli oli yksityisomistuksessa oleva maatila, jonka tuli varustaa ratsukko Ruotsi-Suomen armeijaan. Korvauksena talo sai vapautuksen maaveroista sekä, jos verovapautus ei kattanut varustamisesta aiheutuvia kuluja, oikeuden käyttää hyväkseen yhdeltä tai useammalta ns. augmenttitilalta kootut verot. Suomen armeija hajotettiin vuonna 1810 ja rusthollit maksoivat sen jälkeen varustamisen sijasta ns. vakanssiveroa. Ratsuväen rekrytoijana rusthollit säilyivät vuoteen 1886 saakka, jolloin ratsutilalaitos lakkautettiin.

Puustellien eli sotilasvirkatalojen tarkoituksena oli toimia osana virkatalonhaltijansa palkkatuloja ja samalla kiinnittää päällystö miehistön kanssa samalle paikkakunnalle. Viimeksi mainittu yritys ei täysin onnistunut, sillä virkatalot annettiin jo 1700-luvulla vuokraviljelijän hoitoon ja itse virkatalonhaltija asui talossa vain satunnaisesti. Vuoden 1810 jälkeen puustellit menettivät sotilaallisen merkityksensä ja ne huutokaupattiin vuokralle ensin 25 vuodeksi ja´ vuodesta 1863 lähtien 50 vuodeksi. Vuonna 1894 vuokraaika lyhennettiin taas 25 vuodeksi. 1915 annetussa asetuksessa tehtiin mahdolliseksi vuokrata virkatalo osina, joista muodostettiin kanta-, viljelys- ja asuintiloja. Puustellien torpat muuttuivat tässä yhteydessä vuokransa suoraan valtiolle maksaviksi viljelmiksi. Puustellilaitoksen päätepisteeksi tuli vuoden 1926 asetus, jossa virkatalojen vuokraajille annettiin mahdollisuus lunastaa tila itselleen. Etuosto-oikeus oli silloisella vuokraajalla tai hänen sukulaisellaan.

Manttaali = maatilan veroluku eli veronmaksukyky, joka määräytyi talon koon ja maantuoton mukaan. Isossajaossa yksi manttaali vastasi noin 300–850 ha maata.

Maaseudun väestö

Maaseudun väestö koostui pääosin maatalouteen liittyvistä ammateista. Joukossa oli kuitenkin myös liikkuvia käsityöläisiä sekä erilaista köyhälistöä. 

Talonpoika oli maantilansa omistava maanviljelijä, talollinen, joka vastasi tilalle asetetuista veroista ja muista velvoitteista. Maaseudulla tilaton väestö jäi säätyjärjestelmän ja siten yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle.

Tilattomaan väestöön kuuluvia nimityksiä:
Arentimies eli arentilainen oli koko tilan määräaikainen vuokraaja samoin kuin lampuoti oli koko tilan vuokraaja. Arentimies voi vuokrata tilan tai osia siitä edelleen lampuoteille. Torppari oli vuokrannut vain osan vuokranantajan tilasta työvastiketta, taksvärkkiä vastaan. 1918 säädettiin torpparilaki torppareiden ja mäkitupalaisten oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa. Lakia täydennettiin 1919 koskemaan myös lampuoteja. Mäkitupalainen oli vuokrannut vain asuntotontin, ei viljelymaata.

Renki ja piika olivat maatalon palkollisia. Heille kuului talosta täysi ylöspito. Muonamies tarkoitti tilatonta, mutta omillaan asuvaa henkilöä, joka teki päivätöitä maanomistajalle. Osan hänen palkastaan muodosti työnantajan tarjoama ruoka. Hyyryläinen oli vuokralainen. 

Loinen ja itsellinen olivat taloissa ilman pestuusuhdetta töitä tekeviä ihmisiä, joka eivät saaneet elatustaan omasta maanviljelystään eivätkä olleet vakinaisesti kenenkään palveluksessa. Pääansionsa he saivat toimimalla esim. käsityöläisinä. He asuivat muiden asunnoissa ja maksoivat asumisestaan joko rahalla tai työnteolla. Savossa itsenäiset ammatinharjoittajat merkittiin yleensä kirjoihin loisiksi, Länsi-Suomessa itsellisiksi.

Löysä oli henkilö, jolla ei ollut vakituista asuntoa, ei edes jonkun muun talossa. Tällaisia ihmisiä olivat vielä viime vuosisadan alussa mm. "kehruumummot", jotka kulkivat nyytteinensä talosta taloon ansaiten ruokansa ja yösijansa kehruulla.

Maaseudulla keskeinen köyhäinhoidon muoto oli 1900-luvulle tultaessa ruotujärjestelmä eli pitäjän jakaminen muutaman talon ruotuihin, jotka huolehtivat kukin itselleen määrätyistä köyhistä, ruotuvaivaisista (pitäjänvaivaisista). Pysyvästi köyhät olivat ruotuvaivaisia ja tilapäisen avun tarpeessa olevat kirkonköyhiä, joita avustettiin kirkon köyhäinkassasta. Ruotuhoito kiellettiin 1916. Ruotuhoidon tilalle tuli 1900-luvun vaihteessa elätteelleanto eli huutolaisjärjestelmä, missä kunta osoitti vanhat, vaivaiset ja orvot siihen taloon, joka pienimmästä maksusta suostui hoidon järjestämään. 1913 kiellettiin köyhäinhuutokauppojen pitäminen sekä huutolais- ja huutolaislapsi -nimitysten käyttö. Syytinkijärjestelmässä talonisäntä ja emäntä luovuttivat tilan hoidon sille, joka sitoutui huolehtimaan heistä. Syytinkiläinen oli eläkeläinen.

3 Lähteet

Kirkonkirjoilla tarkoitetaan evankelis-luterilaisten seurakuntien arkistoihin kuuluvia rippikirjoja ja historiakirjoja eli luetteloita syntyneistä, vihityistä ja kuolleista. Näiden asiakirjojen lisäksi seurakuntien asiakirjoihin lukeutuu yleensä myös luetteloita muuttaneista, ripillä käymättömien henkilöiden tiedot sisältäviä lastenkirjoja sekä tiliasiakirjoja ja muita luetteloita.

Henkikirjojen alkuna voidaan pitää Ruotsin valtakunnan voudintilejä. Henkikirjat alkavat myllytulliluetteloina vuodesta 1634 ja henkirahan kanto lopetettiin vuonna 1924, mutta henkikirjojen pitoa jatkettiin väestö- ja kiinteistöluetteloina.

Digitoitua aineistoa sukututkimuksen avuksi löytyy myös läänintileistä, voudintileistä, sotilasasiakirjoista esim hakusanoilla "Savon jalkaväki" ja tuomiokirjoista. Suomen sukututkimusseura on koonnut sivuilleen digitaalisia lähdeaineistoja ja oppaan niiden käyttöön.

Puumalan seurakunnan rippikirjat ovat saatavissa Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) sivulta vuodesta 1794 vuoteen 1922 ja vuodesta 1852 vuoteen 1879, yhdistyksen jäsenille myös ajalta 1880-1920. Lastenkirjat löytyvät ajalta 1854- 1880 ja historiakirjat suunnilleen samalta ajalta.

Kansalliskirjastosta löytyvät myös vuosien 1823-1834 ja 1835-1841 rippikirjat ja historiakirjat 1900-luvulle saakka. 

Digitoimatonta aineistoa voi tarkastella esim. Mikkelin maakunta-arkistossa. 

Olen käyttänyt Hamulan tiloja kartoittaessani seurakunnan rippi- ja historiakirjoja, henkikirjoja, maakirjoja, läänintilejä, Väinö Holopaisen sivustoa Suomen sotaväestä, Röösin maakirjakarttoja ja Kansalaisen karttapaikka-kartastoa.